Osteoporoosi eli luukato on maailman yleisin luuston aineenvaihdunnan sairaus.

Osteoporoosipotilaan luut haurastuvat, jolloin luunmurtumariski suurenee. Luuston haurastuminen johtuu luumassan vähenemisestä ja luukudoksen rakenteiden rapistumisesta.

Luun uusiutumisen ja aineenvaihdunnan tasapaino on hyvin herkkä ja ihmisen ikääntyessä luun uusiutumisvauhti hiipuu. Lopulta luuta hajoaa enemmän kuin sitä muodostuu, ja luumassan määrä kääntyy laskuun. Tämä suurentaa iäkkäiden henkilöiden, erityisesti naisten osteoporoosiriskiä.

Osteoporoosin riskitekijöitä iän ja naissukupuolen lisäksi ovat mm. aikaisempi matalaenerginen murtuma, aikaiset vaihdevuodet, vähäinen liikkuminen, kalsiumin ja D-vitamiinin puute, tupakointi tai esimerkiksi osteoporoosia edistävä sairaus tai lääkitys.

Osteoporoosin hoidon tavoitteena on estää luuston kunnon huonontuminen, mineraalitiheyden pienentyminen ja murtumat, erityisesti lonkkamurtumat.

Osteoporoosi ei alkuvaiheessa välttämättä aiheuta näkyviä tai tuntuvia oireita tai kipua vaan se todetaan usein vasta ensimmäisen osteoporoottisen murtuman yhteydessä. Selkänikamien kokoonpainuminen ja luhistuminen voi tosin näkyä henkilön pituuden alenemisena ja ryhtimuutoksena. 

Osteoporoosin perushoidon kulmakivenä on riittävä kalsiumin ja D-vitamiinin saannin turvaaminen, luun kunnolle sopivan liikunnan lisääminen, kaatumisen estäminen ja tupakoinnin lopettaminen. Perushoidon lisäksi aloitetaan lääkehoito, jos potilaalla on ollut osteoporoottinen murtuma tai mittauksessa todettu alhainen luuntiheys.

Suomessa arvioidaan olevan 400 000 osteoporoosia ja 400 000 alentunutta luuntiheyttä eli osteopeniaa sairastavaa henkilöä.

Joka vuosi arvioidaan tapahtuvan 30-40 000 luunmurtumaa, joissa osasyynä on luuston haurastuminen. Murtuma lisää potilaan seuraavan murtuman riskiä 2-4 –kertaisesti. Arvion mukaan kahdella viidestä yli 50-vuotiaasta naisesta ja yhdellä seitsemästä miehestä murtuu jäljellä olevan elämän aikana ranne, nikama tai lonkka. Lonkkamurtuma johtaa lähes aina sairaalahoitoon.